Kerrasta koukkuun. Niin kävi Kari Rautiaiselle, 69, kun hän maistoi alkoholia ensi kertaa 14-vuotiaana.
”Muistan yhä sen maun ja hajun. Alkoholi vei mukanaan, ja juomisesta tuli jo varhain säännöllinen osa elämääni. Pidin etenkin viinoista – votkasta, kossusta ja viskistä. Kaikesta, missä oli paljon prosentteja. Ja olutta otin tietenkin kovien ryyppyjen kyytipojaksi”, Kari kuvaa.
Ei Kari kuitenkaan heti ongelmakäyttäjäksi vajonnut. Työ piti pinnalla. Pääasiassa hän otti vain viikonloppuisin.
”Mutta vuosien edetessä alkoi yhä enemmän tulla myös niitä arkipäiviä, joina join. Seuraava päivä oli usein rokulipäivä. Kerroin verukkeeksi työnantajalle, että olen flunssassa tai että minulla on sovittu lääkärikäynti. Työnantaja ei koskaan epäillyt mitään, sillä kun olin töissä, hoidin hommani kunnolla.”
Tunteet pintaan humalassa
Juomisesta alkoi kuitenkin seurata yhä enemmän ongelmia. Karin ensimmäinen vaimo lähti, koska ei kestänyt miehensä alkoholinkäyttöä. Toinenkaan kumppani ei tykännyt puolisonsa juomisesta, vaikka Kari koetti juoda avovaimoltaan salaa.
”Hän nalkutti minulle ja koetti saada minua lopettamaan. Ja kyllä minä yritinkin olla hänelle mieliksi. Tein kolme tai neljä vakavaa lopettamisyritystä, mutta löysin itseni aina uudestaan Alkosta.”
Eniten juopottelusta kärsi Kari itse. Hän sanoo alkoholin olleen hänelle, tyypillisen tuppisuiselle suomalaismiehelle, kuin hyvä ystävä. Kun hän joi viinaa, hänestä tuli rohkeampi ja sosiaalisempi. Tunteita oli tosin vaikeampi hallita humalassa.
”Sisälläni on aina asunut arka ja pelokas Kari. En tiedä, mistä pelko on peräisin, mutta tuota pelkoa yritin peitota juomalla. Eihän se lopultakaan auttanut. Päihtyneenä velloin itsesyytöksissä. Mietin, miten paha ihminen olen ja miten paljon olen loukannut muita juomisellani.”
Eläkkeellä tissuttelu yltyi
Kari joutui vastoin tahtoaan työkyvyttömyyseläkkeelle sydänvaivojen takia tammikuussa 2018. Eläkkeellä juominen kiihtyi.
”Ei siinä terveyshuolet painaneet pätkääkään, kun istuin sohvalla katsomassa telkkaria ja tissuttelemassa. Ja mikäpä eläkeläisen oli juodessa: olimme avovaimoni kanssa muuttaneet erillemme – olimme yhdessä, mutta kummallakin oli oma asunto samassa kerrostalossa.”
Aamupäivät Kari pysyi yleensä selvin päin, mutta iltapäivisin viinahammasta alkoi kolottaa. Illalla hän oli jo tukevasti kännissä.
Sitten Karin veli tuli käymään. Tämä toi mukanaan puolentoista litran viskipullon, josta veljesten piti ottaa vain muutama naukku.
”Joimme pullon tyhjäksi. Seuraava muistikuvani oli vessasta, missä istuin juttelemassa pikkupiruille. Sitten heräsin sairaalasta. Vierelläni kävi lääkäri, joka kertoi, että olin saanut alkoholimyrkytyksen ja ollut vähällä kuolla.”
Kari oli vasta 67-vuotias.
”Siinä sairaalavuoteessa maatessani ymmärsin, että juomiseni on loputtava.”
Herätys katkolta ja kuntoutuksesta
Sairaalasta päästyään Kari marssi terveysaseman päihdehoitajan juttusille ja pyysi saada apua. Tämä ehdotti, että Kari sinnittelisi pari päivää ja katsoisi, josko hän pärjäisi ilman alkoholia.
”En pärjännyt. Kävelin Alkoon ja olin taas tillin tallin. Selvittyäni menin uudestaan hoitajan puheille ja sanoin, että auta!”
Hoitaja oli arvannut, että Kari ratkeaisi, ja oli varannut Karille paikan katkolle. Siellä hän tunnusti ensi kertaa ääneen olevansa alkoholisti ja lupasi tekevänsä ihan mitä tahansa päästäkseen kuiville.
Lue lisää: Tarjalla on kiusallinen vaiva − ennen kauppareissua hän ottaa aina lääkkeen
”Olin katkaisuhoidossa viikon. Onni oli, että sain sieltä paikan neliviikkoiselle päihdekuntoutusjaksolle. Jos olisin joutunut katkolta välillä kotiin, olisin varmasti repsahtanut.”
Kuntoutuksessa Karin historia käytiin läpi lapsuudesta lähtien.
”Tajusin, että kaikki se paska pitää nostaa pöydälle, jotta parantuisin. Kuntoutuksessa myös oivalsin, että en voi enää ikinä ottaa ryypyn ryyppyä, mutta voin sen sijaan alkaa elää normaalia elämää. Ja että elämä ilman alkoholia saattaa olla paljon parempaa kuin elämä alkoholin kanssa.”
Maailma sai uudet värit
Kotona Kari teki kaikkensa vastustaakseen viinanhimoaan. Kun yllyke iski, hän saattoi lähteä ulos happihyppelylle, käydä kylmässä suihkussa tai tehdä ruokaa.
”Opin, että himon pahin aalto kestää viitisentoista minuuttia ja laantuu sitten. Sen ajan kyllä pärjään vaikka hammasta purren. Pankkikortinkin olin vienyt puolisolleni ja ohjeistanut häntä, että vaikka tulisin vaatimaan sitä, hän ei saisi antaa sitä minulle.”
Kari on ollut juomatta reilut kaksi vuotta. Hän kuvaa kuluneita vuosia ihmeelliseksi ajanjaksoksi. On kuin maailma olisi saanut uudet värit.
”Kun kävelen ulkona, haistankin kaiken paremmin. Katson ympäröivää luontoa uusin silmin: puita, kukkia ja järvenaaltoja.”
Mutta parasta on ollut saada takaisin aito, oma minä – se vanha, entinen Kari.
”Olen löytänyt itseni uudelleen, sen miehen, joka olin, ennen kuin viina vei minut mennessään. Tunnekirjoni on laajentunut ja pystyn tuntemaan surua, iloa tai vihaa ilman alkoholin nostattamia tunnehyökyjä.”
Suhde puolisoonkin on muuttunut. Kari ja avovaimo asuvat yhä omissa asunnoissaan, mutta ovat lähentyneet toisiaan uudella tavalla.
”Puhumme nykyisin rehellisesti ja syvemmin. Teemme asioita enemmän yhdessä.”
Kari ei enää tarvitse alkoholin tukea myöskään kodin ulkopuolisissa sosiaalisissa kohtaamisissa.
”Minusta on tullut valoisampi ihminen, myönteinen ja avoin. Olen löytänyt uusia ja merkityksellisiä mielenkiinnon kohteita sekä sellaisia harrastuksia, jotka jäivät aikoinaan juomisen alle. Elämäni on sanalla sanoen hienoa – paremmin ei oikeastaan voisi olla.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 2/2025.