Anne Skogberg, 51: ”Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen esikoiseni ristiäisten jälkeen kolmekymmentä vuotta sitten. Vieraat olivat jo lähteneet, kun huomasin yhtäkkiä olevani hiestä märkä. Jalkoja heikotti ja sydän hakkasi hurjaa tahtia. Olin varma, että kuolisin siihen paikkaan, mutta pikkuhiljaa oloni normalisoitui.
Päättelimme läheisteni kanssa outojen oireiden johtuneen jännityksen purkautumisesta. Olin 17-vuotias tullessani äidiksi, joten stressi tuntui järkevältä selitykseltä. Kerroin tapahtuneesta usealle eri lääkärille ja sain lopulta keskusteluapua äitiyteen liittyviin haasteisiin. Silti kukaan ei selittänyt minulle, että kyse oli ollut paniikkikohtauksesta.
Pelottava kokemus jäi vaivaamaan minua, ja aloin seurata tarkasti erilaisia kehoni reaktioita. Mikä tahansa poikkeava tunne kehossani, kuten sykkeen kohoaminen tai käsien hikoilu, laukaisivat uuden paniikkikohtauksen.”
”Pelkäsin jäädä tyttären kanssa kahdestaan kotiin”
”Esikoisen ollessa vauva- ja taaperoikäinen tilanne kulminoitui niin pahaksi, että pelkäsin jäädä tyttäreni kanssa kahdestaan kotiin. Kuvittelin, että jos menettäisin vastaavan kohtauksen vuoksi tajuntani, lapsi putoaisi sohvalta tai sylistäni ja satuttaisi itsensä. Paniikkikohtauksia alkoi tulla monta kertaa viikossa, mutta vain yksin ollessani.
Lopulta päätimme mieheni kanssa, että hän jäisi kotiin hoitamaan lasta, jotta minä pääsin töihin. Päätös oli oikea, sillä asiakaspalvelutyöni oli sosiaalista, ja ihmisjoukoissa paniikkikohtauksia ei jostain syystä tullut. En ole koskaan saanut paniikkikohtausta esimerkiksi julkisella paikalla.
Kuusi vuotta ristiäisten jälkeen sain paniikkikohtauksen isäni seurassa. Hän pelästyi tapahtunutta niin paljon, että vei minut yksityiselle lääkäriasemalle ja sanoi, ettei kotiin lähdetä, ennen kuin kohtauksen syy olisi selvillä. Potilastietojani tutkinut lääkäri tajusi nopeasti, että kärsin paniikkihäiriöstä. Oli valtava helpotus ymmärtää, mistä oli kyse. Minut ohjattiin psykoterapiaan, ja sain käyttööni SNRI-lääkkeet.
Nykyään saan paniikkikohtauksia korkeintaan muutaman kerran vuodessa. Kognitiivinen psykoterapia on auttanut ymmärtämään lapsuudenkokemuksia paniikkihäiriöni taustalla. Olen aina ollut määrätietoinen ja ratkaisukeskeinen ihminen, mutta vanhempieni avioerosta johtuneet perhedynamiikan muutokset tekivät nuoruudestani turvattoman. Toisaalta olen nuoresta saakka ollut kaveriporukan tukipilari ja se, jolle muut soittavat, kun he haluavat jakaa huoliaan tai kaipaavat tukea.
Tällä hetkellä käytössäni on päivittäisen mielialalääkityksen lisäksi kaksi eri lääkettä, joita voin käyttää paniikkioireiden alkaessa. Kohonnutta sykettä pyrin madaltamaan beetasalpaajien avulla. Rauhoittava lääke taltuttaa paniikkikohtausten pahimpia huippuja.”
”Suuntaan huomion johonkin ulkopuoliseen asiaan”
”Paniikkikohtauksen lähestyessä yritän kiinnittää huomion johonkin itseni ulkopuoliseen asiaan, kuten sillä hetkellä näkemiini muotoihin, kuvioihin tai teksteihin. Ajatusten suuntaaminen ympäristön yksityiskohtiin voi auttaa katkaisemaan ahdistuksen kierteen. Saatan myös hyräillä ääneen tuttua laulua tai laskea kertotauluja.
”Oli valtava helpotus ymmärtää, mistä oli kyse.”
Joskus harmittaa, että esimerkiksi lääkäriin mennessäni tulen toisinaan nähdyksi vain paniikkihäiriöpotilaana. Pari vuotta sitten huomasin, etteivät kasvoni liikkuneet normaalisti. Hakeuduin terveyskeskukseen, missä oletettiin, että kyse oli paniikkikohtauksesta. Vasta monta päivää myöhemmin saatiin selville, että minulla oli lievä kasvohermohalvaus paniikkikohtauksen sijaan.
Paniikkikohtauksia voi pyrkiä ennaltaehkäisemään viettämällä mahdollisimman tasapainoista elämää. Ajatus kehollisen kontrollin menettämisestä pahentaa ahdistustani, minkä vuoksi en esimerkiksi käytä ollenkaan alkoholia.
Pyrin palautumaan riittävästi tekemällä itselleni mieluisia asioita ja pidän esimerkiksi koirieni hoitamisesta. Niiden turkin harjaamisessa ja tassukarvojen siistimisessä on jotain rauhoittavaa. Myös piirtäminen ja lasinkaiverrus ovat minulle mieluisia palautumiskeinoja.”