Muutin kolmen pienen poikani kanssa 15 vuotta sitten Kittilästä vanhalle kotipaikkakunnalleni Pelloon. Olin eronnut ja halusin oppia uuden ammatin, joten aloitin talonrakennusalan opinnot.
Ostin vanhan talon, jota ryhdyin kunnostamaan. Entinen peruskoulukaverini Sami tuli auttamaan hevosaidan tekemisessä. Aloimme hellustella, ja meistä tuli pari. Menimme naimisiin 2009.
Samin perheellä oli ollut maatila, josta lehmät oli pantu pois. Samilla oli haave aloittaa maitotilan toiminta uudelleen, ja päätimme ostaa lehmiä. Meillä oli intoa, voimia ja uskoa tulevaisuuteen, kun ryhdyimme omin voimin kunnostamaan navettaa ja kasvattamaan karjan päälukua.
Ostimme kahdeksan lehmää ja muutaman hiehon. Niillä aloitimme. Nyt lypsäviä on noin 40 eli olemme kasvattaneet karjaa pikkuhiljaa.
”Hämärtynyt kuva tulevaisuudesta alkoi aiheuttaa uupumusta ja epätoivoa.”
Vuoden 2015 alussa EU vapautti maitokiintiöt. Maitoa sai sen jälkeen pumpata vapaasti markkinoille. Sen hinta oli jo valmiiksi laskenut, sillä Krimin valtauksen jälkeen Venäjälle ei enää myyty maitoa yhtä paljon kuin ennen.
Muutenkin maatalouden kulurakenne muuttui, ja monin paikoin tuotantokulut ylittivät tuotteista saadun hinnan. Hämärtynyt kuva tulevaisuudesta alkoi aiheuttaa uupumusta ja epätoivoa.
Olen ylpeä, että olen ollut kekseliäästi säästeliäs
Teemme tilalla yhä pitkiä päiviä. Aamulypsylle mennään puoli kuudeksi, ja päivät ennen iltalypsyä täyttyvät helposti erilaisista töistä. Työtunteja on vaikea laskea, koska navetassa tilanteet muuttuvat. Aina on remonttia tehtäväksi ja koneita huollettavaksi. Välillä eläimet poikivat tai tarvitsevat muuta hoitoa. Silloin päivystetään yölläkin.
Samalla hoidetaan koti ja lapset, joita olen halunnut viedä myös harrastuksiin.
Elämässäni on ollut onnen hetkiä – olemme Samin kanssa mahdollistaneet toisillemme valitun elämäntyylin – mutta elämä on ollut myös kovaa taistelua. Välillä olen ollut tosi rikki. On uuvuttavaa, kun emme ole pystyneet maksamaan itsellemme työstä palkkaa. Koko ajan on painanut huoli selviytymisestä, vaikka kuinka olisimme tehneet töitä.
Olen ollut todella kekseliäs, kiertänyt kirpputoreja, korjannut, kierrättänyt ja fiksannut, jottei lapsilta olisi puuttunut mitään, mitä he ovat todella tarvinneet. Siitä olen ylpeä.
Onneksi lapset ovat olleet järkeviä. He eivät ole pyytäneet uutta reppua joka syksy. Poikani ovat jatkaneet peruskoulun jälkeen ammattiopintoihin, ja kaksi vanhinta elättää jo itsensä.
Rakastan ihmisiä, joita en ylipainon takia tavannut
Meille syntyi tytär 2010. Toisen tyttären saimme 2018. Nelikymppisenä nautin vauvakuplasta enemmän kuin aikaisemmin, vaikka fyysisesti toipuminen oli vaikeampaa. Väsymys, työ ja huolet vaikuttivat siihen, etten jaksanut huolehtia itsestäni. Söin huonosti, korvasin ateriat kahvilla ja sokerilla. Painoni nousi. Olen 169 senttiä pitkä, ja enimmilläni painoin 116 kiloa.
Olen osannut aina laihduttaa. Olen tehnyt sen monta kertaa, mutta kilot ovat aina tulleet takaisin. Kuopuksen syntymän jälkeen inhosin peilikuvaani. Rakastan ihmisiä, mutta ylipaino oli niin vaikea asia, etten halunnut enää tavata ketään. Aika ajoin mieleni oli niin maassa, etten jaksanut mennä yksin kauppaan vaan pyysin mukaan mieheni.
Itkin peilin edessä, etten kykene olemaan esimerkkinä tyttärilleni, kun en pysty katsomaan omaa kuvaani.
”En itsekään tiedä, mistä lopulta sain voimaa, kun päätin, että selviän.”
Matkani naiseksi, joka olen nyt, alkoi tajutessani, että olen muuttumassa katkeraksi ihmiseksi, jollainen en halunnut olla. En itsekään tiedä, mistä lopulta sain voimaa, kun päätin, että selviän, enkä anna vastoinkäymisten sammuttaa loistettani.
Valitsin leikkauksen lähes normaalipainosta huolimatta
Ensimmäiseksi päätin opiskella. Samin kanssa olemme molemmat olleet aina tekijöitä. Se vei siihen, että teimme paljon töitä, mutta emme johtaneet itseämme. Lähdin suorittamaan yritysjohtamisen erikoisammattitutkintoa, ja otin tavoitteekseni työaikamme hallinnan parantamisen.
Osallistuin lähipäiviin, mutta kotitehtävät teimme Samin kanssa yhdessä. Näin hyödyimme molemmat ja olemme voineet yhteisymmärryksessä viedä opin käytäntöön. Tämä on ollut kasvun paikka meille myös puolisoina, kun olemme opetelleet kommunikoimaan. Nykyisin teemme työt suunnitelmallisemmin kuin ennen.
Varasin myös ajan lääkärille, joka ohjasi minut ravintoterapeutille. Jännitin, mitä tämä sanoo, kun kerroin juovani tankkimaitoa ja syöväni voita. Yllätyin, kun hän vastasi, että kaikkea saa syödä, kun syö oikein.
Siitä lähtien aloin opetella syömään kellon mukaan. Söin viisi kuusi kertaa päivässä vähän kerrallaan, enkä tyydyttänyt nälkääni pullakahvilla. Olin aiemmin pelännyt fyysisen kuntoni romahtamista, mutta se koheni, kun painon laskiessa pystyin lisäämään liikuntaa.
Lääkärin kanssa olin jo ensitapaamisella puhunut lihavuusleikkauksesta, joka auttaisi painonhallinnassa. Leikkaus edellytti, että sitoudun omaan hyvään olooni ja opin syömään oikein. Leikkausjono oli pitkä, joten minulla oli aikaa uuden elämäntavan opetteluun. Ehdin saavuttaa sinä aikana jo melkein normaalipainon. Siitä huolimatta valitsin vielä leikkauksen, koska tiesin tarvitsevani sen tuomaa turvaa.
Leikkauksen jälkeen syön pieniä ruokamääriä edelleen viisi tai kuusi kertaa päivässä. Pyrin syömään hitaasti ja rauhallisesti tai minulle tulee huono olo. Se kyllä muistuttaa oikein syömisen tärkeydestä.
Haluan taputtaa itseäni olkapäälle, sillä pystyin tarttumaan vaikeisiin asioihin ja tekemään niille jotakin. Asenteen muuttaminen ei poista vastoinkäymisiä, mutta se auttaa selviytymään. Nyt yritän olla itselleni hyvä sellaisena kuin olen.