Sanna Tapola: ”Olen hyväkuntoinen keski-ikäinen nainen, vaikka polveni eivät priimaa olekaan. Hiihdän, pyöräilen, uin ja pelaan golfia. Lajini eivät ole ehkä lempilajejani, mutta polveni pitävät niistä, ja ne saavat päättää. Minulle on tehty polvileikkaus kuusi kertaa. Ei ole itsestäänselvää, että ylipäänsä pystyn liikkumaan.
Pelasin pesäpalloa SM-tasolla 27-vuotiaaksi ja sain urheilla koko kilpaurani terveenä. Jokainen polvivammani on silti liikuntavamma, sillä en osannut liikkua kuntoilijanakaan vain liikkumisen ilosta. Minulla on vahva kilpailuvietti, ja rakastan nopeita pallopelejä. Tekevälle sattuu.
Ensimmäinen polvileikkaus oli vuonna 2009. Pelasin salibandya sekasarjassa, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita on enemmän kuin naisten peleissä. Vastustaja koukkasi minulta jalat alta, ja häneltä katkesi maila, minulta polvesta eturistiside. Polven sivuristiside, kierukka ja takareisi repesivät samassa rytäkässä. Adrenaliinihöyryt veivät kivun, ja olisin halunnut pelata pelin loppuun asti.
Onneksi pelitoverini olivat minua viisaampia ja passittivat minut pois kentältä. Olisin saattanut pahentaa vammaani niin, että pelkkä kävely voisi tehdä tänä päivänä tiukkaa.”
Polvileikkaus ei pelota
”Leikattu polvi on aina heikompi polvi, vaikka se tuntuisi käytössä yhtä tukevalta kuin terve parinsa. Sama ristiside repeytyi viisi vuotta myöhemmin sulkapallopelissä. Yllätyin, miten pienestä polvi voi vaurioitua: matala kevennyshyppy oli sille liikaa. Nautin rankoista treeneistä ja vauhdista, mutta kehoni ei ollut enää nuoren naisen keho, ja nelikymppisenä vauhtia alkoi olla välillä liikaa. Nyt molemmista polvistani on leikattu ristisiteet kahdesti ja väliin on mahtunut kaksi polvikierukkaleikkausta.
Polvileikkaus ei pelota. Minulla on leikkaussalissa turvallinen olo. Lääkärit selittävät tarkkaan, mitä leikkauksessa tapahtuu. Hoitajat tietävät sanomattakin, millaista apua potilas tarvitsee. Vaikein osuus alkaa kotiutumisen jälkeen. Ristisideleikkauksesta kuntoutuminen on kovaa työtä. Kipu on välillä kova, mutta petiin ei voi jäädä potemaan.
Fysioterapeutti antaa ohjeet kuntouttaviin liikkeisiin, ja niitä tulee tehdä määrätietoisesti useita kertoja päivässä. Turvonneella, kipeällä jalalla käveleminen on vaikeaa, ja pari ensimmäistä viikkoa tarvitaan kyynärsauvoja. Seuraavina kuukausina saa polkea kuntopyörää ja vettä tosissaan.”
Lue myös: Kärsitkö polvivaivoista? Voimista jalkalihaksia tällä viiden liikkeen treenillä
”Yllätyin, miten pienestä polvi voi vaurioitua.”
”Liikun joka päivä”
”Keski-iässä leikkauksesta kuntoutuminen on rankempaa kuin kolmekymppisenä, tai sitten motivaationi on heikentynyt. Aiemmin tsemppasin itseäni ajattelemalla, kuinka palaisin hyväkuntoisena takaisin pelikentille. Nyt tiedän, että olen pelini pelannut.
Minulla on omat kyynärsauvat. Lainaan niitä tarvittaessa ystävilleni. Sanon aina, ettei niiden palauttamisella ole kiire. Nykyään maltan kuunnella järjen ääntä ja varon polviani: olen myynyt laskettelusukseni, lahjoittanut sulkapallomailan nuoremmille ja metsälenkeillä laskeudun jyrkät mäet sivuttain. Luovun mieluummin vauhtilajeista kuin liikuntakyvystäni. Mutta minullakin on rajani: vesijuoksemaan en enää mene, jos vain polvi pysyy ehjänä. Se on minulle liian hidas laji.
Liikun joka päivä. Jos en ehdi treenaamaan, lenkkeilen ainakin koiran kanssa. Toisina päivinä polvia kiukuttaa, ja ne kipeytyvät salitreenin jälkeen. Nykyään maltan antaa kipeille polvilleni muutaman päivän lepoa. Onneksi hyviä päiviä on enemmän, ja silloin suunnittelen juoksulenkkejä.
En peittele jalkojeni leikkausjälkiä. Kuljen kesällä ja liikuntapaikoissa sortseissa. Arpiset jalkani näyttävät kamalilta, mutta toisaalta ne kertovat eletystä elämästä ja hauskoista, ystävien ja rakkaiden kanssa vietetyistä hetkistä. Tässä iässä minulla voisi olla polvivaivoja ilman urheiluakin.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 49/2023.
